Lähdin lukulomalle vanhempieni tykö.
Jos kykenisin tai ehtisin, olisin varmaan kuvannut jättimäistä erkkeriä, josta valo tulvii läpi ohuiden ja vaaleiden verhojen, söpöjä pinkkejä kukkalakanoita ja kynsiäni, jotka ovat vaaleanpunaiset kuin berliininmunkki. Niitä olen nimittäin viimeiset kolme päivää tuijotellut. Niin, ja tietenkin sitä jo tutuksi tullutta mikrobiologian kirjaakin.
Meininki täällä on yllättävän kotoinen ja leppoisa. Kertaakaan en ole edes ääntäni korottanut, vaikka se on perheessämme ihan yleinen tapa kommunikoida. Vaikka en lakkaa ihmettelemästä, että mikä siinäkin on, kun kaikkiin tentteihin lukee vasta viime metreillä, mieleni leijailee jo jossain vaaleanpunaisissa unelmissa. En jaksa stressailla.
Päällä on pieni täpinä ja silti olen samalla jotenkin raukean levollinen. Tiedän, että kohta tulee tapahtumaan jotain hienoa, vaikka todellisuudessa en osaa sanoa yhtään, mitä elämässäni tapahtuu 9.6. jälkeen.
Mutta ehkä juuri siksi.
Niin, ja siitä yhdeksännestäkin päivästä taidan tietää vain sen, että päätäni saattaa aamulla ehkä vähän jomottaa. Mutta sekään ei haittaa.
Loppuun, jos kykenisin tai ehtisin, laittaisin ehkä muutaman kuvan, jotka voisivat vinkata jotain tulevaisuudesta. Tai tarkemmin sanottuna; siitä, mitä tahtoisin tulevaisuuden tuovan elämääni enemmän. Mutta, koska en nyt kykene, laulelkoot luritelkoot John teidät kaikki samoihin fiiliksiin, joissa minä heilun uudessa ilmavassa kukkapaidassani (jota ette nyt tietenkään ikävä kyllä näe). Ehkä ensi kerralla sitten.
Aion kuulkaas viettää sellaista hippikesää, ettei ole tosikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti